torstai 24. maaliskuuta 2016

We are not our feelings

Kuinka pystyisin olemaan ajatusteni tarkkailija?
Viime päivinä olen ollut hyvin agressiivinen ja tunteellinen. Ajatukseni ovat hyvin negatiivisia.
On mielenkiintoista, kuinka ihminen pystyy tarkastelemaan omia ajatuksiaan oikeastaan melko objektiivisesti, ja siten näkemään myös epäkorrektin käyttäytymisensä.
Kunpa vain pystyisin ohjailemaan ajatuksia ja tunteitani milloin tahansa.
En olisi se kakara, joka suutuspäissään heittää kahvikupin seinään. Impulsiivisen käytöksen sijaan voisinkin ajatella, mistä tämä minun kiukun puuskani oikein tuli.

Tunteet ovat sidoksissa käytökseemme. Minä olen tunteellinen ihminen. Välillä näyttää siltä, kuin oikein rakastaisin melankoliaa. Nautin onnettomuuden tunteesta ja ajattelumallista:  " Voi kuinka yksin olenkaan tämän kaiken kurjuuden keskellä".
Mistähän se johtuu?

Emmehän me ole tunteitamme.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Kommunikoinnista


Koen olevani erakko. En puhu yksinäisyydestä, sillä minulla on muutama ystävä ja perhe. Se riittää minulle oikein hyvin.  En ole koskaan ollut ulospäinsuuntautunut tai kovin näkyvä persoona.  Olen hiljainen, enkä puhu paljoa. Sanani ovat vähäisiä ja harkittuja. Ehkä voisin luonnehtia itseäni tarkkailijaksi tai kuuntelijaksi.

Yleisesti minua pidetään hyvin ujona. Itse taas koen olevani väärin ymmärretty. Mielestäni ujous on sitä, että pelkää sosiaalista kanssakäymistä, ja sen vuoksi on ujo tuomaan itseänsä julki. Useimmiten ujot ihmiset haluaisivat olla sosiaalisesti rohkeampia. Minä en koe tähän tarvetta.
 En pelkää läsnäoloa, varsinkaan muiden seurassa. Koen vain puhumisen useasti vaikeaksi tai turhaksi, sen vuoksi olen hiljaa. Mielestäni ihmiset odottavat  aivan liikaa. Sanallisella kommunikoinnilla on aivan liian suuri arvo. Miksi emme vain voisi pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan tätä hetkeä, ja sen myötä puhumaan hetken tuntemuksista?

Myönnän kyllä olevani joskus jopa liian varovainen sanojeni suhteen. En vain halua tuoda puolittaisia ajatuksia julki. En vain koe sellaiselle tarvetta.
Välillä oikein mietin, mistä ne ihmiset sitten oikein puhuvat. Kovin usein puhutut asiat ovat jokseenkin turhia, mutta onko sillä väliä. Toisaalta... Onko sillä väliä, vaikka minäkin sanoisin ääneen omia ajatuksiani. Onko sillä väliä, vastaako ajatuksiini kukaan. Eihän minun sitä pitäisi miettiä.
Ehkä se olenkin minä, joka antaa tälle asialle suuren arvon.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Kärsimyksestäni

Varoitus: tämä teksti sisältää suoraa vuodatusta.

Olen miettinyt anteeksi antamista.

En kestä mielisairauttani, mutten myöskään osaa päästää siitä irti. Minulla ei ole mitään syytä vihata itseäni, mutta vihaan silti. Minulla täytyy siis olla jotain oppimattomia läksyjä, joista raskauttavin lienee se rakkauden anto. En kykene siihen. En kykene antamaan sitä itselleni, enkä siis pahemmin muillekkaan. 

Haluaisin oppia. Oppia tuntemaan sen rakkauden tunteen. Myötätunnon ja armon. Pyyteeettömän rakkauden. 
Avain tähän on anteeksi anto, mutta mistä lähteä liikkeelle. Kenelle tai mille  minun pitäisi antaa anteeksi?
Ottaa niin päähän, kun en osaa elää ja nauttia tavallisista asiosta! Haluaisin antaa itselleni kunnolla turpiin. Oikein mäiskiä korville ja nyrkillä mäsäyttää nenän lyttyyn. Itkettää! Kiukuttaa. Eikä kukaan ota minua syliin. Eipä minulla ole mitään syytä itkeä. Itken, sillä en osaa rakastaa itseäni. Voi vittu mikä luuseri...

Eihän kenenkään annettu rakkaus ole saman veroista, kuin se mikä minun pitäisi kokea sisältä päin. Silti itken. Sekin lienee vain harhaa...

Kirje Sinulle


Olen halunnut kirjoittaa Sinulle hyvin pitkään. Jostain syystä olen kuitenkin vain odottanut sitä "oikeaa hetkeä" kirjeen kirjoittamiselle. Halusin kirjoittaa, jotta en tulisi väärin ymmärretyksi. Hyvin useasti löydän itseni tilanteesta, missä sanat vain pyörivät pääni sisällä ja ulosanti on kehnoa. Aivan kuin en saisi haluttuja sanoja ulos. Blokkaan itseäni. Miksi? Joka tapauksessa, haluan kirjoittaa Sinulle, sillä kaipaan Sinua. 

Mitä pelkään? Miksi pelkään? Haluaisin vain puhua ja olla avoin, mutta miksi en kykene siihen. Kuin mantran tavoin hoen sanomaa: "meidän täytyy vain olla avoimesti sitä, mitä olemme". Siltikään en kykene avoimuuteen... Hassua. Ehkä vain oma epävarmuuteni heiijastuu sinuun ja sinä otat epävarmuuteni vastaan. Olemmeko niin lähellä toisiamme, että heijastelemme heikkoja kohtiamme toinen toiselle?
  
Rakastan Sinua. Tämänhän täytyy olla vain pieni testi elämänkokeessa.

Terveisin,

Minä